Ti 7.4.2026

Luuk. 23:26-31

26Jeesusta lähdettiin viemään. Matkalla sotilaat pysäyttivät Simon-nimisen kyreneläisen miehen, joka oli tulossa kaupunkiin, ja panivat hänet kantamaan ristiä Jeesuksen jäljessä. 27Mukana seurasi suuri väkijoukko, myös monia naisia, jotka valittivat ääneen ja itkivät Jeesusta. 28Mutta Jeesus kääntyi heihin päin ja sanoi: ”Älkää minua itkekö, Jerusalemin tyttäret, itkekää itseänne ja lapsianne. 29Tulee aika, jolloin sanotaan: ’Autuaita ovat hedelmättömät, autuaita ne kohdut, jotka eivät ole synnyttäneet, ja rinnat, jotka eivät ole lasta ruokkineet.’ 30Silloin ihmiset sanovat vuorille: ’Kaatukaa meidän päällemme’, ja kukkuloille: ’Peittäkää meidät.’ 31Jos näin tehdään vihannalle puulle, mitä tapahtuukaan kuivalle!”

Ex tempore avustaja

Simon Kyreneläisen osaksi annettiin konkreettisesti kantaa Jeesuksen ristiä. Mutta yhtä lailla kaikki Jeesuksen seuraajat saavat ristin kantaakseen tavalla tai toisella. Ei meidän tarvitse ehdoin tahdoin etsiä kärsimyksiä. Mutta niiden tullessa meitä muistutetaan, että tämä on tie, jolla seuraamme Mestariamme.

On lohduttavaa, että Jeesus lausui nämä sanat omalla ristintiellään. Ahdistusten tullen, miettiessäni, mistä saan voimaa jatkaa eteenpäin, vastaus on edessäni: Jeesus kantoi raskaimman ristin, sen jolla sovitettiin koko maailman synnit. Hänen rakkautensa minua kohtaan kutsuu uskollisuuteen. Voimme rukoilla: ”En ymmärrä näitä koettelemuksiani, mutta annan itseni Sinun haltuusi. Anna voima tänään kantaa ristini. Kiitos, että olet sen kantanut.”